Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla navigointia hyväksyt niiden käytön OK
iic_helsinki

Ettore Scola

Päivä:

05/05/2016


Ettore Scola

Ettore Scola

05.04.2016 - 14.08.2016

 

Ettore Scola (1931–2016) oli commedia all’italianan hienoimpia edustajia. Jo ennen elokuvauraansa hän kouliintui perinteeseen samassa pilalehdessä, Marc’Aureliossa, jota Federico Fellinikin avusti. 1950-luvulta lähtien Scola oli Italian tuotteliaimpia käsikirjoittajia, osallisena mm. monissa Totò-komedioissa. Hän ehti tehdä kaikkiaan yli 60 käsikirjoitusta ennen kuin ohjasi ensimmäisen elokuvansa. Vakavoituessaankaan Scolan elokuvat eivät tee tyhjäksi tekijänsä credoa: ”Huumori on aina jotakin vastaan, valta ei koskaan pidä siitä, ei minkäänlainen valta; ei ole olemassa hallituksen huumoria. Huumorilla on oma kiistämisen voimansa, ja siinä mielessä se on aina edistyksellistä luonnoltaan.”

 

 

Scolan toinen ohjaustyö Veijarin viuhka (La Congiuntura, 1965) toi yhteen mainion Vittorio Gassmanin, ohjaajan erään vakionäyttelijän, sekä uhkeimmilleen kypsyvän Joan Collinsin englantilaisen huijarikaunottaren roolissa. Heidän yhteinen automatkansa Sveitsiin ja takaisin sisältää tie-elokuvan kehyksessään yllättäviä käänteitä, roolileikkejä, iskuja omahyväisyyden suojavarustuksiin.

Mustasukkaisuutta italialaisittain (Dramma della gelosia [tutti i particolari in cronaca], 1970) esittelee Scolan toisen vakionäyttelijän ja italialaisen komedian tähden. Marcello Mastroianni tulkitsee keski-ikäistä työläis-Casanovaa räiskyvässä kolmioasetelmassa, jonka jäljet johtavat sekä De Sican napolilaiskomediaan että Germin mustaan sisilialaisfarssiin. Yhteiskuntakriittisine piikkeineen, oopperamaisen suurieleisesti ilmaistuine tunteineen elokuva ulottuu myös satiirin ja melodraaman asteikolle.

Tyttö kadulta (Permette? Rocco Papaleo, 1971) on likipitäen Mastroiannin soolonumero entisenä nyrkkeilijänä ja Kanadaan emigroituneena kaivosmiehenä, yksinkertaisena ja hyväsydämisenä sieluna, joka saapuu Chicagoon ja törmää mitä kummallisimpiin ihmisiin ja ilmiöihin. Sosiaalinen satiiri on jälleen Scolan laji, mutta siirrettynä amerikkalaiseen miljööseen.

Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (C'eravamo tanto amati, 1974) oli Scolan uran käännekohta ja kypsyysnäyte, jossa commedia all’italianan ja neorealismin perinteet sulautuivat persoonalliseksi hahmotukseksi. Tarina kolmen partisaanitoverin vaiheista sodan jälkeen ja heidän rakkaudestaan samaan naiseen sisältää näkemyksen maan poliittis-yhteiskunnallisesta kehityksestä ja italialaisen elokuvan historiasta suodatettuna eri tyylisuuntien ja henkilöhahmojen (etenkin De Sican, jolle elokuva on omistettu) kautta.

Rumat, likaiset ja ilkeät (Brutti, sporchi e cattivi, 1976), rujon koominen näkemys Rooman slummien kurjalistosta, meni neorealismiakin pidemmälle luotauksessaan talousihmeen kääntöpuolelle. Scolan ote muistuttaa Luis Buñuelia siinä miten hän kieltäytyy romantisoimasta köyhyyttä. Hirviöperheen päänä on unohtumaton Nino Manfredi.

Kohtaaminen Roomassa (Una Giornata particolare, 1977) merkitsi myös Italian suosituimpien näyttelijöiden, Sophia Lorenin ja Marcello Mastroiannin kohtaamista harvinaisen suotuisissa merkeissä. Fasistihallinnon aikaan ja Hitlerin Rooman vierailun päivään sijoittuva kamarinäytelmä tuo yhteen kaksi sivullista, raskautetun perheenäidin ja syrjityn homon, joiden yhteinen episodi kuvioi niin syytöksen kuin inhimillisyyden viestin.

Avainteos Terassi (La Terrazza, 1980) oli rohkean rehellinen näkökulma Italian kulttuuriälymystön väsymystilaan. Sodanjälkeisen italialaisen elokuvan kulta-aika oli tullut päätösvaiheeseen, ja Terassi tarjosi ainutlaatuisen sisäpiirin näkökulman senkin kriisiin. Mukana Scolan rakas näyttelijäkaarti: Ugo Tognazzi, Gassman, Mastroianni, Stefania Sandrelli...

Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes, 1982) tihentää Ranskan vallankumouksen erääseen välikohtaukseen, kuninkaan pakoyritykseen. Se on kuva aikakaudesta, tapakulttuurista ja historiallisesta tilanteesta. Edustava henkilögalleria (mm. Harvey Keitel valistuskirjailija Thomas Painena ja Mastroianni vanhana Casanovana) toimii asenteiden ja ristiriitojen taistelukenttänä. Samalla kokonaisuudesta piirtyy vähitellen näkyviin murros, jossa kansanvalta peruuttamattomasti tunkeutuu esiin ja aateliston ansarimaailma särkyy.

Tansseissa (Le Bal, 1983) Scola lähestyy historiaa toista tietä: yhden tanssisalin, sen vaihtuvien sävelten, kuvaelmien ja ihmisten (samojen näyttelijöiden esittäminä) kautta kuvastuu yli 40 vuotta Ranskan historiaa, kansanrintaman ajalta 1980-luvulle – tanssisali ”unelmien kohtauspaikkana, iskelmä kansakunnan muistina, sen salattuna historiana”, Peter von Baghia lainataksemme.

Macaronissa (Maccheroni, 1985) Scola näyttäytyy De Sican napolilaisen ”anteliaisuuden ja jalomielisyyden” perinteen puhdaspiirteisenä jatkajana. Jack Lemmonin ja Mastroiannin bravuurissa ovat vastakkain amerikkalainen ja italialainen elämänmuoto, tehokkuuden, rahan ja kilpailun maailma sekä tietty yksinkertainen elämänilo, pienten asioiden arvostus.

Perhe (La Famiglia, 1986) tunkeutuu jälleen historiaan, nimensä mukaisesti keskiluokkaisen roomalaisperheen historiaan, ajallisena kaarena päähenkilön syntymä ja 80-vuotispäivä. Vuosikymmenten yleiset historialliset tapahtumat kantautuvat kaikuina puheissa ja ihmiskohtaloissa sekä sitovat yhdessä huoneistossa tapahtuvan yksilö- ja sukutarinan laajempaan yhteyteen.

Splendor – unelmien talo (Splendor, 1988) kuori Tanssien ja Perheentapaan ajan ja muistin salattuja kerroksia yhden paikan kautta. Tällä kertaa kyseessä on elokuvateatteri, jonka vaiheiden ympärille rakentuu monikantainen rakkaustarina: kaikki kolme päähenkilöä – koneenkäyttäjä, paikannäyttäjä ja omistaja – rakastavat toisiaan, mutta yli kaiken elokuvaa, jopa siinä määrin, että elokuva näyttäytyy eräänlaisena uskontona ja elokuvateatteri sen temppelinä.

Mitä kello on? (Che ora è?, 1989) on Splendorin mainion parivaljakon, Mastroiannin ja napolilaiskoomikko Massimo Troisin varaan rakennettu elokuva isän ja aikuisen pojan vieraantuneesta suhteesta, heidän välienselvittelystään päivän kestävän kohtaamisen aikana. Puhuessaan ja tavatessaan erilaisia ihmisiä he tutustuvat toisiinsa ja itseensä, päästävät vähitellen todelliset tunteensa ja asenteensa esiin tavalla, jossa on kaikupohjaa ohi pienimuotoisen asetelman.

Illallinen (La Cena, 1998) todisti vielä kerran, että Scola kuuluu ensemble-elokuvan mestareihin Robert Altmanin tavoin. "Kotona emme enää puhu keskenämme. Televisio tekee kaiken keskustelun mahdottomaksi. Puhuaksemme meidän on mentävä ravintolaan", totesi Scola. Satiirisessa näkemyksessä on pistävää särmää, ja paikan emäntää esittää Fanny Ardant.Sakari Toiviainen 

Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (C’eravamo tanto amati, 1974) to 05.05.2016 18:00, su 08.05.2016 19:30

Terassi (La Terrazza, 1980) to 12.05.2016 20:00, su 15.05.2016 16:00

Veijarin viuhka (La congiuntura, 1964) ti 17.05.2016 18:45, to 19.05.2016 18:40

Illallinen (La cena, 1998) ke 25.05.2016 19:15

Mustasukkaisuutta italialaisittain (Dramma della gelosia, 1970) su 29.05.2016 20:00

Tyttö kadulta (Permette? Rocco Papaleo, 1971) ti 31.05.2016 19:00

Rumat, likaiset ja ilkeät (Brutti, sporchi e cattivi, 1976) ke 08.06.2016 21:00, su 12.06.2016 20:00

Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes, 1982) to 09.06.2016 17:00, la 11.06.2016 17:00

Perhe (La Famiglia, 1987), to 16.06.2016 17:00, su 19.06.2016 20:00

Macaroni (Maccheroni, 1985) la 18.06.2016 19:05

Tanssit (Le bal, 1983) su 26.06.2016 20:00, ti 28.06.2016 18:00

Splendor – unelmien talo (Splendor, 1989) su 10.07.2016 20:00, ti 12.07.2016 18:00

Mitä kello on? (Che ora è? 1989) su 24.07.2016 18:00, ti 26.07.2016 20:15

Kohtaaminen Roomassa (Una giornata particolare, 1977) su 07.08.2016 19:50, su 14.08.2016 20:00

 

Tietoja

Ajankohta: Alkaa to 5 touko 2016 Päättyy su 14 elo 2016

Järjestäjä : KAVI Istituto Audiovisivo Finlandese

Yhteistyössä : Istituto Italiano di Cultura in Finlandia

Sisäänpääsy : Maksullinen


Paikka:

Orion, Eerikinkatu 16, Helsinki

548